Lähtöahdistuksesta ja muusta sählingistä huolimatta pääsin kuitenkin eilen matkaan. Vaatehässäkkä oli melkoinen, jos ei ollu liian iso niin näytti mielestäni liian "tyrkyltä" ja sitä halusin ehdottomasti välttää. Lopulta löytyi sopiva säkki.

Ilta oli tavallaan ihan kiva, mutta jotenkin kauheen surullinen. Oli hauska kuulla vanhojen työkavereiden kuulumisia, mutta mulla oli jostain syystä koko illan hirveen yksinäinen olo. Vähän sellanen kun olis katsellu tapahtumia ulkopuolelta. Syötiin ja viime aikojen paastoamisen jälkeen se annoskoko oli järkky. Viinan kanssa läträäminen rajottu lasilliseen punkkua ruuan kanssa ja pariin siideriin seuraavassa paikassa. Oli maha niin täys ettei olis jaksanutkaan juoda enempää.

Kovasti mua kehotettiin katselemaan vastakkaista sukupuolta "sillä silmällä", jota en tajua vieläkään. Aiheesta oli enemmänkin jonkun tekstini kommentoinneissa. Miten ihan oikeesti vois samantien alkaa suunnittelemaan jotain uutta jos ei ole kunnolla edes alkanu toipua edellisestä? Jos mä en olis välittäny mun miehestä pätkääkään tai mua ei hetkauttais tää ero mihinkään, niin sitten ehkä pystyis edes ajattelemaan asiaa, mutta nyt iso EI.

Sosiaalisuutta tuli maksimiannos. Nyt on sellanen fiilis ettei haluais puhua kenenkään kanssa viikkoon. Pistin ajatusta täytäntöön, puhelimesta on äänet pois. Nyt ei vaan jaksa.

Mua vaivaa edelleen tässä kirjottamisessa se, kun joudun kauheesti miettimään mitä uskallan kirjottaa ettei vaan kukaan tunnista. Oon ehkä vainoharhanen, en tiedä, mutta hankaloittaa.