Luettuani (taas) sataa erilaista eroblogia yllätyin siitä, kuinka jokaisella suhde ruokaan tuntuu menneen ainakin jollain tavalla sekaisin. Mm. täällä on kuvattu suhdetta syömiseen eron jälkeen.

Itse en koe, että haluaisin rangaista itseäni syömättömyydellä kuten moni kirjoittaa. Oman elämän hallinnalla sen sijaan lienee osansa tässä sopassa, syömistään on helppo hallita vaikka muu elämä ei hanskassa pysykään. Nälän aiheuttama (ja lisäämä) tunne kitumisesta vaan jollakin perverssillä tavalla sopii tähän oloon. Kurjuuden maksimointia.

En myöskään kiellä, ettenkö haluaisi syyllistävästi näyttää sille lähteneelle miehelle, kuinka järkyttävän huonosti minua onkaan kohdeltu, "katso nyt mitä olet tehnyt ja kuinka surkeasti voin". Tämä toki ainoastaan ajatustasolla, hänhän ei minua tai minun kuihtumistani näe. Enkä tunne syyllisyyttä syyllistämisestä (ja olipas tuokin ajatus).

Alipainoinen en vielä ole enkä usko, että sellaiseksi muutunkaan. Ruoka, varsinkin hyvä ruoka, on aina ollut tärkeä asia ja luotan siihen että silläkin saralla aika parantaa tilannetta.

Kyllä tämä tästä vielä mässäilyksi muuttuu, joskus