Elämäni ensimmäinen blogi. Elämäni ensimmäinen avioero. Myös viimeinen.

Kaiken tämän surun ja masennuksen keskellä olen ajautunut lukemaan muiden ihmisten eroa käsitteleviä blogeja, josta sai alkunsa ajatus kirjoittaa omaa. Tuntuu vaikealta yrittää jäsennellä tuntemuksiaan kirjalliseen muotoon, pää on tässä vaiheessa vielä pahasti sekaisin ja lisähaastetta tuonee asioiden ja ihmisten käsittely niin ettei tästä toivottavasti pysty tunnistamaan oikeita henkilöitä.

10 vuotta naimisissa sen ihanan, fiksun ja kiltin miehen kanssa. Kunnes eräänä päivänä se minun ihana mieheni vain ilmoitti haluavansa eron, nyt ja heti. Tuosta hetkestä on nyt kulunut hieman yli 2 kuukautta. Mies lähti saman tien, posti toi tullessaan parin viikon kuluttua avioerohakemuksen.

Minä olen ollut järkyttynyt, epäuskoinen, epätoivoinen. Tuntenut surua, syyllisyyttä ja vihaa. Tuntenut itseni maailman huonoimmaksi ihmiseksi, tuntenut koko olemassaoloni lakkautetuksi. Yrittänyt puhua, selvittää, järkeillä, huutaa, vihata ja rakastaa. Missään ei ole mitään järkeä, koko maailma on kääntynyt päälaelleen. Erilaisia tunteita on aivan liian paljon, jotta niistä saisi mitään loogista kasaan. Elämässä pitäisi olla jonkinlainen logiikka, jotain järkeä. Tulevaisuus, joka minulta on poistettu. Minun elämäni, jota ei olekaan.

Tästä poistetusta elämästä alkaa tämä blogi.