Johan siinä pari päivää menikin mukavammin. Tänään sitten vajottiin takasin supersynkkyyteen. Ensimmäinen ajatus kun silmät aukes, että olenpa mä surkee, huono ja epäonnistunut ihminen.

Meillähän (millä helvetin meillä) tää ero meni niin, että mies oli sitä keskenään aprikoinut mulle puhumatta ja sitten vaan päätti kertoa, että nythän me muuten erotaan. Mulla ei ollut aavistustakaan siitä, että jotain on huonosti. Mun mielestä meidän elämä oli ihan normaalia, ei normaalia enempää mitään riitelyä tms. Sellasta tasasta hyvää peruselämää johon liitty myös suunnitelmia tulevaisuudesta.

Tietysti yritin selvittää ja puhua, mutta mitään omasta mielestäni järkevää keskustelua en saanut edes aikaiseksi. Päällimmäisenä itsellä tietenkin oli se iso MIKSI, mutta siihenkin sain vaan epämääräisiä vastauksia jostain typeristä pikkuasioista. Ihan sellasta "et siivonnu viime viikolla" tai "sun vaatteet on aina tossa kasalla" tms ärsyttäviä pikkuasioita. Plus suurena paljastuksena pitkällisen painostamisen jälkeen sen, että hän on pohtinut elämäänsä laajemmin ja päättänyt, että jotain muutosta on tultava. Ikään liittyvää henkilökohtasta kriisinpoikasta? Vähäinenkin puhuminen oli vaikeeta kun se keskustelun toinen osapuoli tosiaan häipy saman tien eikä ollut kovin halukas asiaa selvittämään.

Miten tollasta asiaa sitten pitäis pienen ihmisen yksinään käsitellä? Lisäihmetystä aiheuttaa sekin, että kyseinen mies ei ole pätkääkään sen tyyppinen että hoitais asioita noin. Normaalisti ollut hyvinkin keskusteleva, jopa enemmän kun minä itse. Vaikka kuinka yritin jankuttaa, että näistä asioista (hänen tyytymättömyydestään meidän elämään) olis pitäny puhua ja tietenkin jo aikaa sitten, mutta viimeistään nyt, niin ei. Ei mitään. Kuinka ihminen voi korjata elämästään/parisuhteestaan vikoja/puutteita/epäkohtia jos ei tiedä, että niitä on olemassakaan?

Mitä tästä voi päätellä? Sen, että mun olis pitäny osata lukee ajatuksia ja tietää, että toisella on jotain huonosti vaikkei se sitä mitenkään ilmase. Korjata se. Mutta kun en prkl osannu enkä osaa vieläkään. Tietysti JOS toinen olis ollu yhtään reilumpi, niin se olis ehkä vinkassu jossain kohtaa, että hei nyt ei kaikki ole kohdallaan.

Sekin järkyttää, että vaikka kuinka luulee tuntevansa toisen ihmisen ja tietävänsä mitä siellä päässä liikkuu, niin loppu viimeks mulla ei ole ollut aavistustakaan. Siellä pään sisässä olikin joku aivan eri henkilö. 

Niin mä olen sitten tänään taas vajonnut synkkyyteen. Olenhan mä aika surkee jos mä en tiedä, että mun miehellä on kaikki huonosti. Täytyyhän mun olla muutenkin aika huono jos mut vaan joutaa heittää menemään. Tyhmäkin varmaan, koska kuvittelin että meistä tulee yhdessä vanhoja.

Tämän surkeuden siivittämänä kävin kuitenkin hakemassa apteekista ne "onnellisuuspillerit". Ne, joita jo kertaalleen päätin olla hakematta. En ole sellasia ikinä syönyt ja suoraan sanottuna olen aina ajatellu, että ne on "luusereille" jotka ei pärjää elämän tosiasioiden kanssa. No, tässä on nyt yks luuseri lisää.

Jotenkin kuitenkin pitäis saada itseensä palautettua jonkinlaista toimintakykyä, ei tässä sohvalla kai loppuikäänsä voi surkutella. Tahdonvoima ei nyt riitä, puhti on hukkunut. Kaikenlaisia asuntoasioita, raha-asioita ym pitäis yrittää järjestellä ja miettiä, mutta kun ei pysty edes töihin menemään. Eli jos ei selviä nykyhetkestä niin miten voi järjestellä tulevaisuutta...? Sitä tulevaisuutta joka pitää kirjottaa uusiks.

Näissä tunnelmissa tänään. Jään odottelemaan onko näillä lääkkeillä muitakin kun sivuvaikutuksia.